Varoitus, tiedossa sekavaa tekstiä.
Ihmissuhteet ovat olleet mieleni päällä nyt pidemmän aikaan. Pääasiassa ne tuottavat iloa ja auttavat jaksamaan. Toisinaan ne tekevät juuri päinvastoin ja aiheuttaa tuskastumista sekä harmaita hiuksia. Tällä hetkellä mieltäni kaivelee tuo jälkimmäinen.
Olen pidemmän aikaan miettinyt omia ystävyys- ja kaverisuhteita. Ennen oli helppo mainita henkilöitä, ketkä lukeutuvat niihin niin kutsuttuihin parhaisiin ystäviin. Henkilöihin joille voi puhua aiheesta kuin aiheesta, henkilöihin keiden puoleen voi kääntyä hyvässä ja pahassa, keiden tiedät olevan tukenasi kun sitä tarvitset. Nyt en enää pysty sanomaan samaa kenestäkään. Tajusin jokin aika sitten, kun elämässäni oli äärimmäisen vaikea kausi menossa, en pystynyt puhumaan siitä kenellekään. Ja juuri sinä hetkenä olisin tarvinnut jonkun, jolle voisin purkaa tunteitani ja ajatuksiani. Tietenkin puhuin asiasta avopuolisoni kanssa, mutta kaipasin silti jotain toistakin henkilöä. Silloin tajusin, että olen lyhyessä ajassa menettänyt useamman läheisen ihmisen. En kirjaimellisesti, mutta siten, ettei meitä enää yhdistä juuri mikään, eikä sen myötä voida puhuakaan asioista.
Elämäntilanteet muuttuvat meistä jokaisella jossain vaiheessa elämää. Itsellänikin muuttui alkuvuoden aikana. Olin joskus siinä uskossa, että ystävät pysyvät matkassa mukana tapahtuipa mitä tahansa. Niin, varmasti ne pysyvätkin. Harmi, että itselläni ne tuntuvat kadonneen, niin omiensa kuin minunkin elämäntilanteiden muutosten myötä.
(Tähän väliin täytyy sanoa, että muutama henkilö on kestänyt kyydissä, ja heistä olen äärimmäisen kiitollinen, vaikken sitä välttämättä osaa heille kertoa.)
Elämäntilanteiden muutokset tuovat myös haasteita ihmisten näkemiseen ja yhteiseen ajanviettoon. Se on ymmärrettävää, eikä siinä ole mitään väärää. Se alkaa pidemmän päälle harmittamaan, ettei enää tunnu kenellänään olevan aikaa nähdä edes yhden kahvikupillisen ajan. Sen myötä alkaa hiljalleen hiipumaan myös yhteydenpito. Jos ennen on oltu yhteydessä 5-7 päivänä viikossa, nyt se on hiipunut maksimissaan 1-2 kertaan kuukaudessa, jos niinkään usein. Miksi? En tiedä. Kai sitä vain väsyy siihen, ettei ole aikaa nähdä. Henkilökohtaisesti olen onnellinen jo siitä, että sosiaalinen media mahdollistaa yhteydenpidon helposti ja mutkattomasti. Mutta silti se tuntuu olevan vaikeaa. Hyvänä esimerkkinä on, että ennen viestejä lenteli puolin ja toisin pitkin päivää. Viestittely saattoi alkaa pienestä hauskasta jutusta jonka halusi jakaa toisen kanssa tai päivän harmituksesta tai ongelmasta, mistä sitten päästiin eteenpäin päättömiinkin aiheisiin. Hiljalleen se alkoi mennä siihen, että laitettuun viestiin vastattiin joko lyhyesti parilla sanalla tai vastaaminen jäi kokonaan. En tiedä olenko itse sortunut samaan, mielestäni en mutta varma en silti voi asiasta olla.
En tiedä oliko tässä tekstissä mitään järkeä. Tuntui vain tärkeältä päästä purkamaan ajatuksia. Pidemmän aikaan tuntunut niin yksinäiseltä, jos tämän myötä olo hieman helpottuisi..
Kuvat: Pixabay
